80cm ja 12kg, siinä strategiset mitat konkreettiseen rakkauspakkaukseen. Minun piti kirjoittaa kuulumisiamme, mutta päätinkin kirjoittaa muistelon. Ada on kuumeessa. Viime yönä heräsin puoli kolmelta Adan itkuun. Iltakin oli ollut itkuinen ja alkuyö heräilyä. Tytöllä kuume heilui 39 asteen hujakoilla. Tätä ennen Ada ei ole ollut kuumeessa. Paitsi ehkä maailmaan tulonsa jälkeen TAYS:n vastasyntyneiden teho-osastolla. En muista.

Ada on nukkunut jonkin aikaa hienoja yöunia. Minun ei ole siis tarvinnut joka yö nousta lohduttamaan pientä. Nyt yöt ovat huonoja kuumeen takia. Mieleeni palautui jälleen kerran aika, pitkä ajanjakso, kun Ada ei nukkunut. Heräsin öisin viidentoista minuutin, enintään kahden tunnin välein Adan itkuun. Yöheräilyt alkoivat ennen kolmen kuukauden ikää, juuri, kun tyttö oli vihdoin löytänyt jonkinnäköisen rutiinin ja yörytmin. Turha kai kertoakaan, että heräilyt johtuivat allergioista. Kolmekuukautisneuvolassa (lääkärineuvola) saimme Adan pahan ihottuman takia lähetteen allergiapolille. En tiedä, tai en vain muista, minne katosi pari kuukautta, mutta maitoaltistukseen pääsimme tämän vuoden tammikuussa, kun Ada oli 5kk. Olin ollut maidottomalla ja kananmunattomalla imetysdieetillä. Vältin myös kotimaisia viljoja.

Maitoaltistuksessa, joka oli helvettiä lapselle, joka söi vain rintaa, tuli positiivinen tulos seitsemästä millilitrasta Tuttelia. Luojan kiitos. En tiedä miten Adalle olisi saatu enempää menemään. Ada ei siis juonut pullosta ja oli muutenkin hyvin vastahakoinen koko altistusta kohtaan. En muista sitäkään, miten Adalle kaksi ensimmäistä millilitraa annettiin, mutta sen muistan, kun seuraavan annoksen, 5ml, terveydenhoitaja, joka oli aivan ihana ja erittäin ammattitaitoinen, truuttasi ruiskulla punaisena itkevän tyttövauvan suuhun. Terveydenhoitaja piti Adan leusta kiinni samalla tavoin, kuin olen nähny koiria pidettävän, kun halutaan niiden suu auki. Minua kuvotti ja kauhistutti. Kesken kaiken huusin, että nyt riittää, lopeta. Rauhoitin panikoivan lapsen sylissäni ja terveydenhoitaja truuttasi välitömästi loputkin Tuttelit tytön suuhun. Voi elämä. Mitään niin hirveää en ole ennen kokenut.

Melko nopeasti Adalle nousi raju nokkosrokko suun ympärille ja koko kehoon. Tyttö oli aivan tuskissaan ja väsynyt ja nälkäinen. En ollut saanut imettää häntä kesken altistuksen, jotta hänellä olisi nälkä ja söisi korvikkeen. Vihdoin lääkärin todetessa altistus vahvaksi plussaksi voiteli terveydenhoitaja Adan kortisonivoiteella ja pääsin pukemaan ja imettämään urhean vauvani. Typy nukahti suht nopeasti rinnalle.

Lääkärin kanssa jutellessani sovimme, että lopetan imetyksen. Maidon, kanamunan ja viljojen välttäminen oli hieman rauhoittanut Adan iho-oireita, mutta eivät kokonaan poistaneet niitä. Imetys oli ollut pitkään kovin hankalaa ja Ada oli vaikea saada keskittymään syömiseen. Olin tästä päätöksestä helpottunut, mutta toki myös haikeana. Henkisesti minulle oli tärkeää, että papereissa luki minun täysimettäneen puoli vuotta. Seuraavat viikot opeteltiin pullolle ja apteekin korvikkeelle. Jep. Lisää tuskailua ja "se ei ikinä opi juomaan pullosta!" -huutoja. Oppi se, parin viikon vaiko neljän, en muista, Ada ei suostunut enää rinnalle ja imaisi kerralla korvikepullon tyhjäksi. Wou. Tuon pullo-tissi-rumban jälkeen päätin, että seuraava lapseni saa tissin ohella pulloa, sanoi imetysfanaatikot siitä mitä vain.

Katselimme tänään koko perheen voimin Ada-videoita koneelta. Kuinka suloinen, ruskeatukkainen vauva meillä onkaan ollut. Koneella on myös kuvia, kun imetän Adaa. Onneksi on, nimittäin minä en muista imetyksestä muuta, kuin tuskailuni ja kävelyni pitkin kämppää Ada kiinni tississä ja lauluni, jotta Ada imisi. Mutta kuva, jossa imetän, huokuu harmoniaa. Istun hymyilevänä Ada rinnalla.

Koko Adan vauva-aika oli itkua, valvomista, itkua, huutoa, epätoivoa, valvomista ja pahoja, pahoja ajatuksia. Vai oliko sittenkään? Se mitä muistan on juuri tuota. Mutta muistan myös, että olen istunut ja imettänyt ja lukenut samalla Vauva-lehteä ja syönyt suklaata. Eihän se kuulosta yhtään pahalta, eihän? Mutta kun minä en muista miltä se tuntui. Minä en muista miltä Adan hiukset tai napa tuoksui, kun niitä nuuskin. Minä en muista miltä tuntui pitää sylissä juuri herännyttä vauvaa. Minä en muista miltä tuntui, kun Ada katsoi minua silmiin ja hymyili. Minä en muista miltä vauva sylissäni tuntui.

Se mitä muistan, on juoksua Adan huoneeseen (siirsimme hänet omaan huoneeseensa viiden kuukauden iässä, kun en enää usklatanut kylkeäni kääntää, jottei tyttö heräisi) repien paitaa ylös ja tissin esille. Tempaisten hänet istuma-asennosta takaisin selälleen ja ärjäisten, että nyt nukutaan. Itkien hänen sänkynsä vieressä ja rukoillen jotain muutosta, koska kohta en enää jaksa. Riitoja mieheni kanssa. Uskomatonta epätoivon tunnetta, epäonnistumista. Ei enää ikinä vauvaa meille. Vihaa, kiroilua ja ikuista unta. Ja hirvittävää omantunnontuskaa. Silti, en myönnä olevani huono äiti. Minä olin vain väsynyt. Totaalisen väsynyt. Enkä antanut kenenkään auttaa.

Nyt Ada on melkein 1v4kk ja herää yössä vain noin kerran (ellei ole kipeä tai hampaita tulossa). Syökin melko reippaasti, kun vain piirretyt pyörii taustalla tai on jokin lelu kädessä. Ada on hirmuisen reipas ja pirteä, niin kovin kaunis ja iloinen. Kiitän Jumalaa Adasta joka päivä ja joka päivä, monta kertaa, kerron Adalle kuinka valtavasti häntä rakastan.

Herra, minä kiitän Sinua, että olet antanut minulle niin kalliin lahjan, että Adan minun käsiini luotit. Anna minulle kykyä ja voimia kasvattaa hänet sinun tahtosi mukaisella tavalla. Siunaa ja varjele hänen jokainen askeleensa.