Yritetäänpä nyt uudestaan.

Sanoin eilen miehelleni, että olen Adan syntymän jälkeen, vuodessa, vanhentunut seitsemän vuotta. Ennen Adan syntymää saatoin katsoa itseäni peilistä ja todeta, että olen ihan ookoon näköinen. Joskus saatoin jopa salaa kuiskata itselleni pääni sisällä, että olen jopa kaunis. Siis joskus, harvoin. Mutta saatoinpa kuitenkin. Nyt minä olen vain ruma. Katsoinpa mihin vuorokauden aikaan tahansa, mihin kotonamme olevista peileistä tahansa, minä olen vain ruma. Olen lihonut, pöhöttynyt ja liian usein väsyneen ja tympääntyneen näköinen.

Minkälainen roolimalli olen Adalle? En halua, että hän joutuu katsomaan ja kuuntelemaan, kun äiti tuijottaa itseään peilistä, puristelee läskejään, irvistää itselleen ja rääkäisee "mä oon ihan kauhee!" Haluan olla Adalle esikuva itseään kunnioittavasta ja rakastavasta, itseensä tyytyväisestä naisesta. Ada kasvaa ja kehittyy koko ajan. Hän oppii ympäristöstään. Toivon, että hän kasvaessaan kykenisi katsomaan itseään peilistä, hymyilemään onnellisena ja kertomaan kuinka tavattoman kaunis Luojan luoma tyttö hän on. Juuri niin, kuinka me isänsä kanssa hänelle sanomme. Jossain vaiheessa itsekritiikki tulee väistämättä Adankin elämään. Toivon, että minun ja mieheni kannustavat kehut ja ehdoton rakkaus häntä kohtaan ovat silloin tukena. Toivon, että osaamme kasvattaa hänestä tytön, jolla on itsetunto kohdallaan. Valitettavasti, jos minä jatkan tällä linjalla, jolla olen; kritisoin itseäni, huokailen peilin ääressä ja milloin missäkin omaa olemustani ja heilun naama norsunketulla, ei Adankaan tulevaisuus ole ehkä ruusuisin mitä itsetuntoon tulee.

Minun on tehtävä elämässäni muutos. On otettava itseä niskasta kiinni. Katsottava mitä suuhuni laitan ja opittava iloitsemaan omasta itsestä. Minä en tästä nuoremmaksi muutu. Vanhenen ja maan vetovoima hoitaa loput. Jos Luoja suo meille toisen lapsen, voin tätä menoa imettää seisaallani niin, että vauva makaa lattialla ;) On vain niin kovin vaikeaa luopua tietyistä asioista, esim. suklaasta :P Mutta siis. Minä aloitan makeelakon. Ekaksi vaikka viikoksi ja jos homma toimii niin jatketaan. Kertoilen täällä blogissani miten lakko etenee, jos etenee. Lupaan olla rehellinen, kerron jokaisen lipsahduksen ja lankeemuksen. Ensimmäinen koitos on varmaankin ensi sunnuntaina, kun ystäväperheemme tulee kylään ja aion silloin tehdä tietysti jotain tarjoiltavaa. Katsotaan, miten käy :)

Tänään kävimme vaunuttelemassa lähellämme sijaitsevassa kotiseutumuseossa. Upea paikka! Kun pisti silmät kiinni, saattoi melkein kuulla sepän takovan hevosenkenkiä, hevosten hirnahduksia, kavion kolketta ja lasten ääniä. Vaunuttelun jälkeen noukimme punaisia viinimarjoja ja karviaisia pakastimeen ja rivarin päädystä haimme raparperiä. Siellä on sitä runsaasti, kun vain joku kävisi hakemassa. Iltapuhteina mies teki huomisen ruoan valmiiksi ja minä käsittelin raparperit pakastimeen. Ihan tosi kiva päivä!