Olin eilen töissä. Kotiin tulin yhentoista jälkeen illalla. Nukkumaan (siis sänkyyn) pääsin puoli kahdeltatoista. Unta en saanut. Yleensäkin käyn työillan päätteeksi aika lailla ylikierroksilla. Mieli täyttyy ajatuksista, jotka eivät anna rauhaa. Yleensä työillan jälkeen myös normaalia enemmän pohdin Adaa ja Adan elämää. Muutaman kerran kävin rauhoittelemassa nitisevää tyttöä. Nukahdin vihdoin ehkä siinä kahden maissa. Sen jälkeen hyvin väliajoin Ada herätteli minua. Lopullisesti herättiin puoli seitsemältä.

Olen ollut pitkän aikaa tosi pitkämielinen ja kärsivällinen. Tänä aamuna räjähti. Räyhäsin ja itkin itsekseni peiton alla. Olin siis puoli tuntia yrittänyt saada Adaa vielä nukahtamaan - turhaan. Voi sitä voimattomuuden ja turhautumisen tunnetta, kun tajuaa, että nyt on noustava, laitettava vaatteet päälle, hoidettava Adan aamutoimet ja levähtämään pääsee sitten joskus, kun Ada menee päiväunille. Ja nukkuu luultavasti vain sen puolitoistatuntia. Jätin Adan sänkyynsä ja pakenin siis hetkeksi vielä peiton alle purkamaan suurimman tuskani. Puhelimenikin on rikki. Mikrofoni ei toimi, joten se ei toimi puhelimena. Kamerana ja tekstiviestittelyssä kylläkin toimii. Lähetin miehelleni viestin ja sain lohduttavia viestejä takaisin.

--Itkuvirsi loppuu-- 

Suhteellisen nopeasti rauhoituin ja sain paremman mielen. Aamutoimet menivät ihan kivasti. Ada söi puuronsa mukisematta ja minä sain kahvia ja jokapäiväisen riisikakkuni kinkkusiivulla.

Ada on nyt ollut ilman tuttia siitä asti, kun sen käytön päätin lopettaa. Edellisyönä Ada ei herännyt kertaakaan. Peruspessimistisesti en kuitenkaan vielä hurrannut sen kummemmin. Eilinen päivä sitten olikin melkoista nitinää ja illalla mies oli pistänyt suponkin tytölle. Silti yö oli kurja. Mitähän nyt siis. Hampaitako? Kipeeksi tulossa? Jotain. Tutti on nyt kuitenkin historiaa. Sen avulla ei enää rauhoitella. Siitä olen iloinen.

Vanhempani tulevat meille lauantaina yhdeksi yöksi. Kivaa.

Väsyttää.