Ada heräsi tänään puoli kymmeneltä. Nukahti siis yöunille puolen yön maissa. Hohhoijjaa. Aamupuuroa söi huimat 5 teelusikallista. Tänään emme ole edes yrittäneet seurata rutiineja. Ruokaa annettiin sopivin väliajoin ja päikkärit typy nukkui yhdestä melkein neljään. Nyt nukahti yöunille ysiltä. Toivoa sopii, että sängyssä myös pysyy aamuun asti.

Päivä on ollut melko mitäänsanomaton. Aikaansaamaton. Lounaaksi tein jauhelihapihvejä. Taikinaan laitoin purkin pohjalta muutaman punajuuriviipaleen survottuna ja jalapenoja pätkittyinä. Toki lisäksi ihan normi mausteet ja sipulia paljon. Jalo Pena Lindström? Hiukka hailakoita tuli kyllä lindströminpihveiksi. Pihvien kyytipoikana pottuja ja majoneesi-sinappi-suolakurkkuhässäkkää. Pikkasen ollaan siivoiltu ja petivaateet vaihdoin. Muutoin päivä on sisältänyt lapsen kanssa touhuilua ja rentoa yhdessäoloa. Ihan mukavaa.

Kohta olisi tarkoitus tuikata grilli tuleen ja paistaa maggaraa. Sellanen reipas iltapala. Sami on tulossa Eurajoelta kesäseuroista autollamme piakkoin. Hän jää muutamaksi päiväksi kotimieheksi meille, kun me suuntaamme automme nokan kohti pohjoista. Muutaman päivän kesälomareissullamme käymme tervehtimässä meidän molempien vanhempia. Kilometrejä tulee auton mittariin taas hurjasti.

Tasan vuosi sitten kärvistelin TAYS:n synnytysvastaanoton käytävällä nojaillen seinään supistusten takia. Mahtoi olla näitä aikoja, kun pyysin päästä saliin. Siellä oli kivempi kärvistellä, muiden katseilta piilossa. Mies paineli supistuksen tullessa peukaloillaan selkäni hymykuoppia. Tuo painaminen vei kivusta huipun pois täysin. Olisin varmaan pärjännyt hyvinkin pitkälle pelkästään tuolla painamisella, mutta miehen sormet alkoivat olla niin kipeät, että vaihdoin ilokaasuun. Ihan iloiseksi tulinkin moisesta typpi-happiseoksesta. Ainut haittapuoli ilokaasusta oli, että näin hallusinaatioita. Jossain vaiheessa pyysin epiduraalia ja sen keksijälle todella pitäisi antaa Nobelin palkinto. Muutama tunti meni horroksessa, unen ja valveen rajamailla. Mies valvoi vierelläni koko ajan. Kun epiduraalin vaikutus alkoi hälvetä, kysyi kätilö minulta haluanko sitä lisää. Haluanko?! Todellakin. Supistuskivut olivat aikamoisia taas. Kätilö sanoi, että hänen on käytävä hakemassa ainetta toisesta huoneesta, hakeeko hän. Hae, juokse jo! Huusin ilokaasunhengittämisten välissä. Mies oli hetkeä aikaisemmin lähtenyt hakemaan kahvia automaatilta ja nyt kätilö lähti hakemaan puudutusainetta. Olin yksin. Ei se mitään. Hengittelen ilokaasua ja odottelen rauhassa. Imppasin ilokaasua kuin viimeistä päivää supistusten polttaessa kehoani. Siinä impatessani sydänkäyrääni mittaava kone alkoi piipittämään kiihtyvällä vauhdilla. Kämmenselässäni olevasta kanyylista alkoi virrata verta rintakehäni ympärillä olevaan letkuun. Menin paniikkiin. Huusin apua, mutta eihän minua kuultu, koska ilokaasumaski peitti kasvoni. Otin sen pois ja huusin niin lujaa kuin pystyin; APUAAAA!!!! Samassa piipitys hidastui, kanyylista ei tullutkaan verta. Kanyyli ei edes ollut yhteydessä sydänääniäni mittaavan laitteen kanssa. Minä hallusinoin ja reippaasti. Rauhoituin ja olin yht'äkkiä aivan skrappina ja tietoinen todellisesta tilanteestani supistuksen raivotessa kehossani. Äkkiä ilokaasua! En oppinut äskeisestä mitään. Hengitin jälleen kaasua kuin siitä olisi henkeni kiinni. Hallusinaatiot palasivat ja minä huusin apua. Äskeinen toistui. Kätilö palasi kohta ja kysyi mikä hätänä. Olin siis painanut tsiljoona kertaa kätilön kutsunappiakin. Yritin selittää tapahtunutta vielä hieman pöpperössä. Hän tarkasti minussa kiinni olevat laitteet ja vauvan tilan. Pyysin ottamaan pois kanyylin. Hän ihmetteli, että miksi. Olin juuri selittämässä verijuttua, kun kaasun vaikutus loppui ja totesin vain, että 'ei ku, ei mitään, minä hallusinoin' ja hymyilin väsyneesti.

Hetken päästä mies palasi kahvireissultaan ja yritin hänellekin selittää tapahtunutta. Sekä kätilö että mieheni eivät juurikaan edes tuhahtaneet sanomisilleni. Tämä rauhoitti minuakin, ei siis hätää. Kaikki hyvin. Viiden jälkeen aamulla sain valmistautua ponnistamaan. Ok. Ihmettelin ja mietin että milloin ponnistaa. Minä kun en tuntenut mitään. Mies katsoi koneelta käyriä ja kertoi minulle, kun ponnistamisen aika tuli. Minä ponnistin ensin varovasti ja koko ajan rohkeammin. Pikkuhiljaa epiduraalin vaikutus hälveni ja tunsin supistukset ja osasin sen mukaan ponnistaa. Olin saanut kohdunkaulapuudutteen(?) En muista sen oikeaa nimeä tähän hätään, mutta se siis annetaan kohdunkaulan molemmille puolille ja se ei tunnu kivalle. En tiedä, että vaikuttiko se edes mitään. Ponnistelin siinä jonkun aikaa, kun lääkäri tuli paikalle. Samainen lääkäri oli tehnyt minulle painoarvioultran ja sukupuolta kysyessämme vastauksena oli tyttö. Nyt lääkärin tullessa huoneeseen ja kätellessään minua totesin, että katsokin, että se on tyttö;)

Siinä ponnistellessani kätilö kertoi lääkärille, että monen ponnistuksen aikana ei ole tapahtunut edistystä. Vauvan sydänäänet myöskin heikkenivät hieman. Itse aloin olla aika loppu. Lääkäri teki päätöksen imukuppisynnytyksestä. Epiduraalia varten kalvot puhkaistaan ja vauvan päähän asetetaan sydänääniä mittaava anturi. Lapsivesi oli ollut vihreää (lapsi oli kakannut siihen ja mahdollisesti hengittänyt likaista vettä-->tulehdusvaara) ja minulle kerrottiin, että kun lapsen pää on syntynyt, hänen keuhkonsa imetään heti tyhjäksi nesteistä. Ja kun lapsi on kokonaan syntynyt, hänet viedään keuhkohuuhteluun. Tällä vältetään pahimmat tulehdukset. Tästäkin syystä imukuppi oli tarpeen. Lapsi saataisiin nopeasti hoitoon. Kun imukuppi oli asetettu ja valmis käytettäväksi, ei montaa ponnistusta tarvittu, kun lapsen pää syntyi. Kun keuhkot oli imetty tyhjäksi nesteistä sain jälleenponnistaa. Kohta minun ikioma tyttäreni oli syntynyt. Ada antoi heti näytteen luonteestaan ja rääkäisi. Vaikka oli tehnyt niin rankan reissun <3

Ada vietiin kehkohuuhteluun ja minä vain ihmettelin. Tai voihkin ja ihmettelin. Lääkäri ompeli alapäätäni leikkauskohdasta. Se sattui. Mitkään puudutteet ei enää siinä vaiheessa toimineet. Kohta sain Adan syliini ja kestin kivun hieman paremmin. Videokuvaa kyllä kivun ihmettelystä löytyy ;)

Toimenpiteen jälkeen mies lähti hoitajan kanssa viemään Adaa lastenosastolle, jossa hän vietti viisi päivää ja minä jäin ihmettelemään ja lepäämään sänkyyn. Tästä on nyt vuosi. Ada syntyi lauantaiaamuna 21.7.07 kello 5.55. Minulla, joka vielä reilu viisi vuotta sitten vannoin, etten lapsia hanki, on nyt vuoden ikäinen prinsessa. Haastava lapsi, mutta niin kovin rakas. Onnea sinulle tyttäreni!

Ada lukee kirjaa :)