Suuri kiitos kaikille onnittelijoille! Teitähän oli monta :) Samaan hengenvetoon pyydän anteeksi, etten ole aikoihin kirjoitellut kuulumisia, mutta ymmärtänette.

(Tässä välissä tuli haamupäivitys, ajattelin kuitenkin kirjoittaa hieman enemmän)

Jospa vaikka hiukan synnytyskertomusta. Aina yhtä jänniä kun ovat. Tässä tapauksessa kuitenkin kiinnostavinta on se uskomaton johdatus, joka kulki mukana koko ajan.

Laskettu aikahan oli 14.2. Olimme sopineet Adan kummien kanssa, että ovat valmiit tulemaan lapsenvahdiksi, kun lähtö tulee. Kuitenkin heillä molemmilla oli kovasti omia kiireitään ja en ihan täysillä pystynyt luottamaan, että ovat käytettävissä, kun aika koittaa. Serkkuni ilmoitti myös olevansa valmis vahdiksi, mutta hänellä kaksi omaa pientä lastaan. Veljeni niin ikään oli avulias, mutta työelämässä. Täysin varmaa vahtia ei siis ollutkaan ja tämä minua hieman huolestutti. Maanantaina 15.2 minun vanhempani tulivat meille 1,5 viikoksi.Isäni tosin oli luvannut mennä veljelleni lapsenvahdiksi ja kotimieheksi. Tiistaina isäni oli tarkoitus lähteä veljenpojan kanssa lapsen toisille isovanhemmille. Yöllä iskä oli kuitenkin saanut viestin, että veljeni perheessä on vatsatautia, ettei kannata mennä. Samana yönä minä olin kokenut hieman erilaisia harjoitussupistuksia, ei kivuliaita, mutta erilaisia. Aamulla kerroin niistä miehelleni, mutta käskin hänen silti lähteä töihin. Pian minulle kuitenkin tuli ensimmäinen kunnon supistus ja saman tien niitä alkoi tulla noin kolmen minuutin välein. Supistukset eivät olleet pitkäkestosia eivätkä ihan hirmu kipeitäkään, kävely auttoi. Ja koska olen perusnainen, laitoin äkkiä pyykit koneeseen ja paistoin jauhelihan, joka oli menossa sinä päivänä vanhaksi ;) Sitten soitin miehelle, että joudun kutsumaan hänet takaisin. Oli juuri saapunut työpaikalle, muttei ehtinyt kellokorttia leimaamaan.

Jauhelihaa paistellessa iskä tuli ja nappasi minusta vielä masukuvan. Mies tuli kotiin tankattuaan ensin auton ja nostettuaan rahaa parkkimaksuun. Hän oli saman tien lähdössä sairaalaan, mutta minusta meillä ei vielä ollut kiire. Olinhan päättänyt, että tässä  synnytyksessä pyrin olemaan mahdollisimman pitkään kotona, suihkutella ja  niin eespäin. Kun supistukset kuitenkin tiheni ja tuli välillä jo kahdenminuutin välein, sanoi mies, että nyt ihan todella mennään. No me lähdimme kello kahdeksan aamuruuhkaan.

Äitini nukkui Adan kanssa Adan huoneessa ja molemmat olivat täysin tietämättömiä asiain laidasta. Sanoin iskälle, että pyytää äitiä laittamaan pyykit kuivumaan ja pakastamaan jauhelihan sen jäähdyttyä. Niin ja kertoo missä ollaan. Eikö ollutkin hyvä, ettei iskän tarvinnutkaan lähteä veljeni luokse?

Sairaalaan pääsimme kahdeksan jälkeen ja pian minut laitettiinkin käyrille. Vauva nukkui eikä supistuksiakaan oikein tullut. Olin jo varma, että kotiin meidät passitetaan. Sisätutkimusta tehdessä kätilö totesi minun olevan 3 senttiä auki ja antoi sairaalavaatteet. Kas. Sitten lähdin taivaltamaan käytävää edestakaisin, supistuskivut pysyivät siedettävinä sillä. Kun alkoi tuntua, että paine on liian kova, pyysin päästä synnytyssaliin hengittelemään ilokaasua. Yläkerrassa vastassani oli kätilö ja kätilöopiskelija, jonka ilomielin annoin olla mukana synnytyksessäni. Salissa olinkin sitten jo 7 senttiä auki. Vau, hyvä minä! Jossain vaiheessa halusin epiduraalin, ja sitä vartenhan käteen laitetaan tippa. No kätilöopiskelija ei aivan onnistunut saamaan kanyylia kädenselkään ja siinä sain ensimmäiset mustelmani. Anestesialääkäri tuli ja tikkasi kanyylin käsivarteeni. Sen jälkeen tikkasi selkääni ainakin kaksi kertaa ennen kuin sai katetrin oikeaan kohtaan. Se rutina on aika rajun kuuloista. Tässä vaiheessa tuntui kurjalta, siltä, että kaikki alkaa menemään pieleen. Niin hyvin kun kaikki oli mennyt siihen asti.

Epiduraalin alkaessa vaikuttaa avauduin nopeasti kokonaan. Olin hieman hädissäni, että ehtisin saamaan jotain kivunlievitystä ennen ponnistusvaihetta. Kätilöopiskelija kuitenkin sanoi, että paras kivunlievitys on, että ponnistaa. Ja toden totta! Ponnistuvaihe ei sattunut lainkaan! Rankkaa se oli, kesti puoli tuntia ja melkein rikoin sairaalasukkani niistä tukea ottaessani ;) Vihdoin vauvan pää syntyi ja kätilön avustuksella loputkin vauvasta sillä seurauksella, että vauvalta murtui solisluu, tai kuten neuvolaterveydenhoitajani sanoi, murrettiin, jotta vauva saatiin ulos.

Vauva oli iso ja teki minuun jonkin verran repeämää, joka myöhemmin ommeltiin leikkaussalissa, kuusi tuntia myöhemmin. Mutta, sain vauvan heti paitani alle rinnalle. Tämä oli suurin toiveeni synnytyksen suhteen, Ada kun aikoinaan vietiin pois keuhkojen huuhteluun ja sain hänet syliini vasta puettuna. Toinen toiveeni oli tietenkin, että lapsivesi olisi kirkasta ja tämänkin toiveen Herra kuuli. Vauva myös alkoi heti syömään halukkaasti rintaa.

No kuten sanottua, odottelimme kuusi tuntia, että pääsin leikkuriin paikattavaksi, leikkurissa olin 2 tuntia, vaikka kätilö oli arvioinut kestoksi n. 45min. Ymmärrettävästi mieheni oli hieman huolissaan, josko kaikki on minulla hyvin. Mieheni oli myös sen kaksi tuntia kaksin vauvan kanssa, laatuaikaa :) Leikkaussalissa anestesialääkäri tikkasi selkääni 4 kertaa kunnes sai spinaalin oikeaan kohtaan ja käytti kahdeksan kanyylia, ennen kuin sai toimivan suoniyhteyden. Synnytyssalissa laitettu kanyyli oli siisen mennyt tukkoon. Tässä vaiheessa olin jo aika väsynyt ja kieltämättä hieman silvottu olo. Kanyylin laitto nimittäin, no, se sattuu - varsinkin tuohon ranteen sisäpuolelle.

Minä olin syönyt viimeksi edellisiltana, kaksi lihapiirakkaa, kaksi siksi, että jaksan seuraavana päivänä ponnistaa. Näin mieheni siis sanoi, kun pohdin otanko toisen piirakan. Profeetan elkeitä ;) Aamulla join vain kupin kahvia, sairaalaan mentiin kasin jälkeen, vauva syntyi 14.12. Synnytyksen aikana oli juonut mehua ja vettä, synnytyksen jälkeen en saanut juoda enkä  syödä mitään, jos minut joudutaan nukuttamaan leikkaussalissa. Leikkaussalista pääsin kymmenen maissa ja ehkäpä puoli yhdeltätoista illalla sain lasillisen appelsiinimehua, se oli ainut toiveeni, ja monta, monta lasillista kylmää vettä. Osastolle pääsin puoli kahdeltatoista ja silloin sain hedelmiä ja luumunektaria, ai että, kun maistui hyvälle! Sitten tekstari vauvan tulevalle kummille ja puhelu äidin kanssa. Loppuyö vauvan ihailua, tissittelyä, antibioottia jne.

Vauva syntyi siis tiistaina, kotiin lähdin torstaina. Missään vaiheessa en ollut kipeä, hieman väsynyt ja uupunut ehkä, mutten kipeä. Vauvan solisluu ei vaikuttanut kipeältä, mikä oli sekin ihanaa johdatusta ja Jumalan hellää huolenpitoa. Vauvalla pidettiin kättä asentohoidossa 2 viikkoa, jonka jälkeen oli fysioterapeutilla kontrolli. Vauva oli tällöin täysin kunnossa ja mitään rajoituksia ei enää käden suhteen ollut.

Synnytys oli ihana kokemus! Vaikka tuli haavoja ja odottelua oli, menisin koska tahansa uudelleen - jos enää saisin synnyttää alakautta. Valitettavasti uudelleen repeämisen vaara on niin iso, että seuraava vauva syntyy suunnitellulla sektiolla. Tästä syystä meidän perhekoko jää neljään henkeen. Jumalalle suuri kiitos kahdesta kauniista ja terveestä tyttärestä. Se on niin paljon enemmän kuin moni vauvaa kovasti toivova voi ikinä saada.

Vauva, Nea-tyttö, kastetaan messun yhteydessä pääsiäissunnuntaina 4.4. Kahvit omalle väelle tarjoamme kuitenkin omassa (vuokra)kodissamme.

Hyvää yötä :-)

 Edit: Se piti vielä sanomani, että Ada ei ole koskaan ollut minusta erossa yötä, aina hänet on siunannut ja unille johdattanut joko minä tai isänsä. Tällä kertaa hänet nukutti isoäiti ja kaikki meni loistavasti. Koko päivä meni loistavasti! Ei itkua ei ikävää, vain kyselyä ja jutustelua. Toki soitin Adalle sairaalasta, mutta itkuhan minulle tuli. Oman kaksivuotiaani ääni puhelimessa, se on oikeasti liikuttavaa ilman käynnissä olevaa synnytystäkin :)