Eilinen päivä oli pitkä. Nukuin huonosti ja olin illan töissä. Töistä tultuani surffailin netissä puoleen yöhön, koska tiesin, ettei uni tule. Kahdeltatoista hyppäsin petiin ja odottelin unta jonnekin aamukahteen. Adakin itkeskeli kerran siinä pyöriessäni ja kaipasi äitiä silittelemään. Pääni oli aivan ylikierroksilla yliväsymyksestä, linja-autoilusta johtuvasta stressistä ja Adan tulevasta vehnäaltistuksesta. Puhelimeni oli herättämässä vartin yli kuusi, mutta heräsin jo kuudelta mieheni kännyyn. Hetken torkuin ja keräilin itseäni. Mies huikkasi heipat ja nousin kankeasti hörppimään aamukahvini.

Laitoin Adan puuron valmiiksi. Mukaan otettavat kamat olin pakannut jo edellisenä päivänä ja eväätkin olivat söpösti jääkaapissa pusseissa valmiina. Seitsemän aikaan avasin Adan huoneen oven ja heti typy heräsi. Pikavauhtia aamutoimet ja aamupalalle. Eipä sitä puuroa juuri tyttöön uponnut, mutta maitonsa joi hyvin. Ulkovaattet niskaan, kamat mukaan ja kipin kapin (sateessa!) pysäkille. Vilkaisin kerran bussin perävaloja ja kiitin mielessäni niitä monia vuoroja, joita aamuisin ajetaan. Odottelimme pysäkillä ehkä noin viisi minuuttia, kun seuraava bussi tuli. Nousimme kyytiin keskiovista, pistin rattaiden jarrun päälle ja istahdin vaunujen viereen tuolille. Kohta kuski huusi, että josko menisin maksamaan matkani. Noloo. Vanhasta tottumuksesta, TKL:n busseissa matkanneena ajattelin matkan olevan ilmainen. Siis tiesin, että vaunujenkin kanssa matkustaminen seutuliikenteen busseissa maksaa, mutta pää kun on laho ja mieli väsynyt, niin kaikkea ei muista.

Matka meni kivasti. Ada viihtyi seuraten bussiin nousevia ja siitä lähteviä ihmisiä. Olimme Koskikeskuksessa hyvissä ajoin. Hain Linkosuolta kahvin mukaan ja K-kaupasta juustosämpylöitä ja mehua evääksi. Hissillä matkasimme neljänteen kerrokseen Junioriklinikalle, jossa melkein heti pääsimmekin lääkärin luokse. Hän teki Adalle alkutarkastuksen, jossa todetaan, että lapsi on altistuskunnossa. Tarkastuksen jälkeen pääsimme altistushuoneeseen, jossa Adalle keitettiin mannapuuroa, yhteensä 1,5dl. Ensin tyttö sai sitä teelusikallisen, jonka jälkeen odotettiin vartti. Kun mitään oireita ei ilmaantunut puuromäärää lisättiin, ja taas odotettiin vartti. Näin jatkettiin, kunnes koko puolitoista desiä oli kadonnut Adan mahaan. Ihan pikkupikkupientä punoitusta ilmestyi tytön suupieleen, mutta koska kunnon reaktiota ei tullut, jatkamme altistusta kotona. Huomenna Adan aamu alkaa siis mannapuurolla. Jos oireita tulee, ne kirjataan ylös. Jos tulee pahoja oireita, soitetaan junnuklinikalle ja käydään kontrollissa. Jos oireita ei ilmene, jatkamme altistusta ja viikon päästä menemme kontrolliin.

Ada ei siis saanut välitöntä reaktiota vehnästä!!!

Hurraa!

Nyt menen nukkumaan, jatkan huomenna tämän päivän selontekoa :)

Edit: Juttua jatkettu 18.9.

Kun päsimme altistuksesta, soitin serkkulikalle, että vaunuttelen heille. Matkaa oli ehkä neljä kilometriä. Ada valvoi ja katseli liikennettä sitkeästi, mutta heti rauhallisemmalle tielle käännyttyämme nukahti. Kävelin hissukseen, jotta Ada ehtisi nukkua hyvin ennen kuin pääsemme serkkulaan. Pysähtelin pariin otteeseen puistonpenkeille istuskelemaan ja syömään eväitäni, joita en siis altistuksessa ollessamme syönytkään. Yllättävän nopeasti pysähdyksistä huolimatta pääsimme perille. Ajattelin vielä venyttää Adan päikkäreitä. Vaunuttelin rannalle ja soitin äidille kuulumiset. No ääneeni Ada sitten kuitenkin heräsi. Melkein tunnin nukkui. Serkkulassa sain ehkä parasta kahvia ikinä. Tai sitten mulla vaan oli niin kahvijano, mutta oli tosi pehmeän ja hyvän makuista! Paransimme serkkuni kanssa maailmaa ja Ada touhusi pikkuserkkujen kanssa lattialla. Oli rentouttavaa ja mukavaa oloa. Neljän maissa mieheni haki meidät töistä tullessaan. Ada nukahti autoon joksikin aikaa, mutta meni illalla kuitenkin jo puoli ysiltä unille. Kaikenkaikkiaan kiva ja onnistunut päivä. Aivan turhaan stressasin mitään. Niin kuin yleensäkin. Oi kun oppisikin olemaan stressaamatta, siitä kun ei ole minkään valtakunnan hyötyäkään!