Adalla on jälleen selkä ja rintakehä nokkosrokolla. Ja minun mielestäni hänen vatsansa on turvoksissa. Voin olla väärässäkin, mutta hiukan huolettaa kuitenkin. Huomenaamulla jätän hirssipuuron väliin, mennään maidolla (lue Almiron peptillä). Neuvolaan aion soittaa josko saisi ajan lääkärille. Oletin, että kun typy täyttää vuoden, alkaa uudet ruoka-aineet pikkuhiljaa sopimaan. Toisin kävi. Nyt niitä vähennetään entisestään. Eikö olisi aiheellista saada se lääkäriaika?

Tänään varsinkin, mutta myös eilen Adan syöminen oli huvituksista huolimatta yhtä nitinää ja kitinää. Yöt on rikkonaisia ja niinkuin olen sanonut, Ada herää vajaan tunnin päästä nukahtamisestaan ja nyt se itku on ollut aivan lohdutonta. Minä olen väsynyt ja turhautunut. Mies on väsynyt ja turhautunut. Yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Minä korotan ääneni helposti, kun suutun. Tässä voisi olla yksi syy Adan yöitkuihin ja heräilyihin. Hän ehkä reagoi voimakkaasti äidin ei-niin-rakastavaan-olemukseen. Ja jälleen koen olevani huono äiti. Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa? Kuinka paljon ihmiselle annetaan kannettavaa, ennen kuin taakka alkaa kevetä? Vastaan itse. Ihmiselle annetaan juuri niin paljon, että hän tajuaa oman pienuutensa ja pyytää apua suuremmaltaan. Minä olen pyytänyt. Itkenyt ja pyytänyt apua, ja toki olen apua saanutkin. Taivaan Isä kuitenkin näkee, että koulutukseni on kesken. Totta. Toivon toista lasta, mutta minun on saatava roimasti lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ennen kuin uuden lapsen voin ottaa vastaan. Tuossa oli pidempikin jakso, kun oikein sinnittelin ja olin suuttumatta ja hermostumatta vaikka mitä tapahtui. Koko perhe voi silloin hyvin. En tarkoita, että patosin ikävät ajatukset ja fiilikset sisälleni. Minä toin ne ilmi suullisesti, rauhallisesti todeten. Ja pyrin ajattelemaan positiivisesti. Se toimi kunnes jossain vaiheessa väsähdin liikaa ja olisin kaivannut ymmärrystä mieheltäni. Kun sitä ei siinä vaiheessa herunut, loukkaannuin ja harmoninen olotila oli poissa.

Oikeesti. Elämä pienen, moniallergisen lapsen äitinä voi olla yllättävän rankkaa. On tietenkin ihaniakin hetkiä, joka päivä, mutta kyllä mä maksaisin paljon, jos sillä saisin Adan allergiat pois ja elämämme normalisoitua. Vaan kaikkea ei rahalla saa. Näillä mennään.